It's the living what's killing me!

Masennus on samanlaista kuin vetäisi tumman verhon silmiensä eteen ja katselisi maailmaa täysin mustavalkoisena. Kaikki menee utuiseksi ja itseään ei voi enää hallita. Tuntuu ettei toivoa ole eikä tulevaisuutta voi edes ajatella koska ajatukset ovat niin utuisia ettei niiden läpi näe. Luovuttaminen tuntuu ainoalta vaihtoehdolta...

Se joka leikin aloittaa, se leikin kestäköön on tapana sanoa. Tiedättekö sen tunteen, kun joka puolelle sattuu vaikkei oikeasti satu minnekään? Se henkinen kipu on vallannut jokaisen ruumiinosan ja leikkii niillä kuin lapsi nukeillaan. Se saartaa ajatukset väärille teille ja ohjaa kädet silittämään veitsen terää. Se siirtää terän pakosti ranteelle ja rakastaa sitä tunnetta, kun pienestä viillosta valuu punaisia pisaroita pitkin kättä. Se kipu on niin suunnaton, että kokoaa kaikki ajatukset yhdeksi kasaksi, selvittää niiden umpisolmun ja kaikki keskittyy vain kipuun ranteessa.

Olivatpa ne arvet sitten syviä ja näkyviä tai pieniä ja huomaamattomia vain sinä itse olet se ainoa joka tietää menneisyytensä. Toiset ovat ylpeitä, toiset häpeävät. Ylpeys johtuu usein siitä, miten on pystynyt lopettamaan. Viiltely on kuin huume, jota tarvitsee aina vain enemmän ja enemmän. Kun sen lopettaa, miettii, että miksi koskaan tekikään niin ja seuraavassa hetkessä tajuaa sen veitsenterän olevan taas verinen, kierre jatkuu jatkumistaan. Häpeä taas siitä, että oli koskaan niin heikko, että edes kuvitteli sen olevan ratkaisu mihinkään. Ei se paha olo oikeasti sitä punaista vanaa pitkin valu ulos, eikä se kivun keskittäminen ole koskaan ikuista. Yhden viillon jälkeen kaikki voi olla ohi...